Lamborghini Diablo 35 vuotta: Aikansa ohittama superauto, mutta ei koskaan historian
Jos Countach oli 1980-luvun ylikorostuneen itseluottamuksen ruumiillistuma, Diablo syntyi uuteen aikaan: kansainvälisen luksuksen, yritysvalvonnan ja teknologian houkuttelevan lupauksen kynnykselle. Kehitysnimellä Project 132 aloitettu työ käynnistyi vuonna 1985 yksinkertaisella mutta röyhkeällä tavoitteella – rakentaa maailman nopein auto. Chrysler, joka osti Lamborghinin projektin puolivälissä, hillitsi italialaisen muotoilun villeimpiä piirteitä. Lopputulos näytti ensi silmäyksellä maltillisemmalta, mutta oli silti ylenpalttinen: saksimalliset ovet, valtava takakansi ja ohjaamo, jonka ergonomia haki vaikutteita hävittäjälentokoneista.
Kun Diablo esiteltiin Monte Carlossa vuonna 1990, se oli valmis kirjoittamaan itsensä ennätysten kirjaan. Konepellin alla sykki 5,7-litrainen V12, joka tuotti 492 hevosvoimaa ja mahdollisti yli 325 km/h huippunopeuden – aikana, jolloin 'Internet' oli vielä insinöörien termi. Diablo ei ollut vain nopea, vaan myös röyhkeä. Ja se sopi sille täydellisesti.
Tuolloin Lamborghini oli kaukana nykyisestä korporaatiokiillosta. Diablo oli raakaa metallia ja ripaus hiilikuitua, käsityöläisten rakentama, joiden tarkkuus perustui vaistoon, ei laboratorioprotokollaan. Se oli kuitenkin myös ensimmäinen Lamborghini, jossa oli mukavuuden vivahteita: sähkökäyttöiset ikkunat, säädettävät istuimet ja Alpine-äänentoisto – ylellisyyksiä, jotka tuntuivat kehitykseltä, eivät parodialta.
Vuonna 1993 koettiin järkytys: Diablo VT nelivedolla. Superautolle se oli tuolloin harhaoppia, mutta myöhemmin siitä tuli jokaisen V12-Lamborghinin vakiovaruste. Vuosikymmenen aikana erikoismallit kuten SE30, Jota ja VT Roadster vakiinnuttivat Diablon pop-kulttuurissa – julisteautoja sukupolvelle, joka kasvoi yltäkylläisyyden keskellä.
Audin tulo vuonna 1998 toi saksalaisen järkevyyden Sant’Agataan. Kiinteät ajovalot, ABS-jarrut ja suurempi 6-litrainen V12 merkitsivät sekä loppua että uuden aikakauden alkua. Viimeinen 6.0 SE, Luc Donckerwolken muotoilemana, sinetöi Lamborghinin siirtymän brändiksi, jonka hulluutta määritteli yhä enemmän sen imago.
Diablo ei elänyt vain asfaltilla. Se vilahti elokuvissa, musiikkivideoissa ja mainoksissa – Dumb and Dumber, Die Another Day, Jamiroquain “Cosmic Girl”. Oli aika, jolloin punainen superauto merkitsi enemmän kuin suorituskykyä; se oli julistus siitä, että maailma kuului niille, jotka eivät koskaan pyytäneet lupaa. Omistajat kuten Mike Tyson, Nicolas Cage ja Jay Leno eivät välittäneet kulutuksesta – heitä kiinnosti läsnäolo.
Diabloja valmistettiin vain 2 903 kappaletta, jokainen nykyään kulttiesine. Lamborghinin Polo Storico -osasto tekee hyvää liiketoimintaa myöntämällä aitoustodistuksia näille 90-luvun egoille. SE30- ja GT-mallit ovat huutokaupoissa nousseet huimiin hintoihin, mutta se on väistämätöntä – legendat eivät menetä arvoaan, ne vain kallistuvat.
Kun tuotanto päättyi vuonna 2001, ei kadonnut vain malli vaan kokonainen aikakausi. Diablo oli viimeinen 'puhdas' Lamborghini ennen Audin laskelmoitua täydellisyyttä, ennen kuin hulluudesta tuli markkinointistrategia.
Kolmenkymmenenviiden vuoden jälkeen Diablo on yhä oikealla paikallaan – puoliksi museossa, puoliksi myytissä. Auto, joka on liian äänekäs, liian nopea ja liian rehellinen tämän päivän sähköistetyssä maailmassa. Juuri siksi se on yhä merkityksellinen.
