3D-televisiot: Tulevaisuus, joka päätyi pölyttymään
Kun 3D-teknologia viimein jysähti olohuoneisiimme vuosia sitten, monella tuntui kuin olisi hypännyt suoraan tulevaisuuteen suihkurepulla, joka on rakennettu puhtaasta tieteiskuvitelmasta. Tämä ei ollut vain yksi uusi kikka muiden joukossa, kuten älykaukosäädin tai näyttö, joka taipuu kuin joogaopettaja kofeiinipärinöissä. Ei, kyseessä oli lupaus – vakava vakuutus siitä, ettet enää vain katso elokuvaa, vaan eläisit sen sisällä. Saisit lentää Avatarin maailmassa, upota Titaniciin ja räjähtää jokaisessa Michael Bayn rakkaudella sytyttämässä tulipallossa. Tarvitsit vain television, joka maksoi enemmän kuin keittiösi, ja aurinkolasit, joiden kanssa näytit halpahintaisen avaruusoopperan statistilta.
Ja sitten – poof. Yhtäkkiä. Kolmen vuoden päästä nämä ihmeboksit katosivat kaupoista kuin Area 51:n avaruusolentojen takaisin noutamina.
Totta kai kaikki alkoi elokuvateattereista. 1950-luvulla, kun maailma oli vielä mustavalkoinen ja tupakkamainokset tyylikkäitä, katsojille jaettiin ne kuuluisat punasiniset paperilasit. Ihmiset rakastivat niitä. Hetkeksi. Kuvanlaatu oli kuitenkin niin surkea, että edes koirat eivät suostuneet pitämään laseja.
Sitten tuli Avatar. Lipputulot räjähtivät nopeammin kuin Elon Muskin itseluottamus, ja yhtäkkiä alkoi hurja kilpajuoksu. Samsung, Sony, LG – kaikki paiskasivat 3D-televisioita markkinoille kuin olisivat keksineet tylsyyden parantamisen. Jos et omistanut kolmen tonnin 3D-telkkaria, olit lähinnä henkilö, joka piti köyhyydestä ja latteasta elämästä.
Paitsi että… ei ihan. Kun raahasit sen järjettömän kalliin teknolelusi kotiin ja napsautit sen päälle, todellisuus iski vasten kasvoja. Tarvitsit erikoislasit. Eikä mitkä tahansa. Nämä olivat sellaiset, jotka aiheuttivat päänsärkyä, tyhjensivät paristot nopeammin kuin motivaatio kuntosalilla ja katosivat aina sohvan taakse juuri, kun elokuva oli alkamassa.
Ja vaikka kaikki meni nappiin, kolmasosa ihmisistä ei nähnyt 3D:tä lainkaan. Fysiologia ilmoitti: "Tervetuloa – mutta ei kiitos." Jotkut näkivät jotain hämärää, toiset eivät mitään. Sitten tulivat päänsäryt. Ja pahoinvointi. Ja se hiipivä tunne, että ehkä – ihan ehkä – lukisit sittenkin mieluummin kirjaa.
Kun sinulla lopulta oli telkkari, lasit ja buranaresepti, tajusit, että tämä "toinen ulottuvuus" tarkoitti käytännössä kolmea animaatioelokuvaa, pari puolivillaista toimintapätkää ja ESPN 3D:tä, joka näytti… baseballia. Jos Transformers 3D:ssä tuntuu kuin odottaisit vuoroa apteekissa, jokin on pahasti pielessä.
Ja sisältö? Sitä ei koskaan tullut. Miksi kukaan tuottaisi mitään erityisesti 3D:nä, kun 2D toimii aivan hyvin – eikä aiheuta tunnetta, että pääsi mikrotettaisiin? Studiot luovuttivat. TV-kanavat vetäytyivät. Blu-ray 3D -levyt pölyttyivät kauppojen hyllyillä kuin unohtuneet jäätelörasiat kopiokoneen vieressä.
Juuri kun 3D alkoi tuntua siltä, että ehkä, mahdollisesti, sille kannattaisi antaa uusi mahdollisuus… tuli 4K. Ja HDR. Yhtäkkiä televisiosta näki kuvan, jossa uutisankkurin ihohuokosetkin erottuivat tarkasti. Ei laseja. Ei pahoinvointia. Eikä yllätys – ihmiset valitsivat sen.
Valmistajat, jotka olivat juuri polttaneet pienen valtion BKT:n verran 3D-kehitykseen, jäivät varastoihin täynnä käyttämättömiä laseja, myymättömiä televisioita ja asiakkaita, jotka totesivat: "Tiedätkö, taidan pysyä perinteisessä 2D:ssä."
Vuoteen 2017 mennessä 3D-televisiot olivat virallisesti kuolleet. LG, Sony, Panasonic, Philips – kaikki ilmoittivat yhdessä, että peli oli pelattu. Perusmallit palasivat 2D:hen. Lasit katosivat. Eikä kukaan jäänyt kaipaamaan.
Vain IMAX jatkoi 3D:n puolustamista kuin nostalginen isovanhempi – lähinnä siksi, ettei kukaan halua myöntää maksaneensa 15 euroa voidakseen pahoin kaksi tuntia.
